sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Kirjanpitäjänä



Oon vuosien varrella ollut tekemisissä useamman eri yhdistyksen talouden kanssa, ja näissä yhteyksissä on tullut opeteltua kirjanpidon perusteet. Samoilla eväillä, millä tehdään yhdistyksen liikevaihdoltaan muutaman tonnin kokoinen kirjanpito onnistuisi pienen yrityksenkin paperien tekeminen, joten vapaaehtoistyössä opittu ei varmasti ole mennyt hukkaan. Kun sain tammikuun lopulla eteenpäin yhden yhdistyksen viimevuotisen tilinpäätöksen pysähdyin miettimään, voisiko toisten rahojen laskemisesta oppia jotain omien varojensa hallinnan kannalta hyödyllistä?

Kaksinkertainen kirjanpito on muuten uskomattoman hieno keksintö. Niille, jolle termi ei aukea voisi summailla, että tällainen laskemistapa , mahdollistaa rahan liikuttelun paperilla. Rahasta lasketaan siis sen lisäksi minne semenee myös mistä se lähtee. Kuulostaa helpolle, mutta ei aina ole sitä. Käytännössä homma toimii naputtelemalla kuitit ja tiliotteet kirjanpito-ohjelmaan, joista monelle yhdistysmyyrälle tuttu on ilmainen Tappio. Oon joskus pohtinut, voisiko oman henkilökohtaisen talouden naputetta ohjelmaan ja sitä kautta säätää omaa rahankäyttöään? Tämä olisi vähän eri asia,  kun pelkkä menojen ja tulojen summaaminen, johonkin käytetty raha kun on aina jostkin pois. Oman rahankäyttön kirjaaminen olisi tietenkin ihan älytöntä, hommaan menisi valtavasti aikaa ja kaikesta ei kuitenkaan ole kuittia. Oma talous on myös hyvin henkilökohtaista, ja tilinteko siitä jopa itselleen tuntuu vähän nololle.

Oman rahankäytön fiksuntamiseen omiaan olisi yhdistyksen kirjanpidosta adaptoitavissa kalustoluettelo, poistolaskelmat ja kaiken omaan kalustoon kuuluvan roinan elinkaaren ajattelu. En nyt tarkoita pelkkää laatuun satsaamista, vaan sitä että  olisi josksu hyvä miettiä ihan pelkästään rahan näkökulmasta, miten paljon mihinkin hankintaan sijoittaa. Suurin osahan meistä ei tällaisia mieti (paitsi ehkä hankkiessaan jotain asunnon kokoista isompaa juttua), mutta näitä miettivät ihan varmasti ne tahot, jotka meillä kaikenlaista tavaraa myyvät. Tunnustaudun itse kuluttajana sellaiseksi uunoksi, joka hankkii edelleen suurimman osan tavaroista ”toistaiseksi”. Mikään ei loppupeleissä maksa liikaa, kun huomioi sen kestävän ikuisesti. Todellisuudessa mikään ei ole ikuista, vaan ehjänkin tavaran tuppaa ennen pitkää laittamaan kiertoon. Harvassa ovat ainakin omassa taloudessa ne asiat, joita on käyttänyt päivittään vaikka yli viiden vuoden ajan. Mieleen tulee jotakin kahvikuppien ja muiden astioiden tapaisia asioita

Toinen viisaus, jonka kirjanpitonakeista voisi siirtää omaan taluodenhoitoon on, että pitää kaikessa taloussuunnittelussa ja päätöksenteossa olis hyvä pitää mielessä mielessä päätettävän summan koko – jostain syystä joku itselle läheinen vaikkapa nyt leffalipun hinta on helppo hahmottaa, ja euron hintaero saattaa vaikuttaa ostopäätökseen. Sitten joku vähemmän  läheinen  juttu jossa on kyse isosta summasta, kuten nyt vaikka vakuutuksen vuosimaksu saattaa mennä hyvinkin vähäisellä kriittisellä ajattelulla läpi. energia kannattaa suunnata isojen summien säätöön, ja unohtaa euroista stressaaminen. Oman henkilökohtaisen talouden kohdalla stressin vähentäminen on jokatapauksessa fiksua kehitystä.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Aikarauta


Tykkään sanasta aikarauta. Siitä tulee mieleen esmes amerikanrauta. Termi lupailee lujia materiaaleja ja tarkkuutta, ja niitähän hyvä kello on aina edustanut. Tänä päivänä lähes kaikilla on kello kännykässä, tietokoneessa tai muualla, ja näiden laitteiden tarkkuus ylittää perinteiset mekaaniset kellot ja varmaan tuoreemman kvartsitekniikankin saavutukset. Käytännöllisen funktionsa lisäksi kellolla on ollut osapuilleen aina muitakin käyttötarkoituksia, jotka nyt sitten korostuvat tuon ajannäyttämisen muututtua toissijaiseksi. Ainakin omassa käytössäni kello on pääasiallisesti koru josta näkee ajan. Vähän niinku jenkkirauta on omistajalleen 1 1/2 parkkiruudun kokoinen koru, jolla pääsee paikasta toiseen.

Jos nyt jätetään sykemittarit ja vastaavat rannetitetokoneet tarinan ulkopuolelle, on rannekellon tehtävä pääasiassa näyttää hyvälle. Yhtälailla se on keskustelua herättävät palanen hienoa tekniikkaa, samaan tapaan kuin vaikkapa vinyllilevyt näinä verkkomusiikin aikoina. Henkilökohtainen ajannäyttäjä on ollut 1600-luvulta alkaen yksi länsimaisen teknologian huipentuma ja niitä rakentavat ja korjaavat kellosepät korkealuokkaisesta työnjäljestään tunnettuja käsityöläisiä, joiden ammatin arvostuksen soisin  kasvavan. Olisin jopa valmis sijoittamaan tähän arvostukseen vähän omia pennosiani, senverta huolestuttavaa kelloteollisuuden kehitys on viime vuosikymmeninä ollut.

Vaikka mieli tekisikin kerrata kellotuotannon historiaa, ehkä oleellisinta on tietää, että sotien jälkeisessä teollistuvassa Suomessa mekaaninen vetokello kuului jokaisen duunarin taskuun. Niin herralla kuin narrillakin tuli olla suurin piirtein oikeaa aikaa kulkeva kello, jotta löysi työvuoroonsa ja tapaamisiinsa oikeaan aikaan. Kelloja ei ole suurissa määrin koskaan valmistettu Suomessa, vaan ne ovat olleet tuontitavaraa. Maan tunnetuin brändi lienee kotimainen Leijona, nämäkin kellot on aina valmistettu ulkomailla. Mekaaninen kello edellytti huoltoa, useimmiten vaihdettiin kuoriosia (hihnaa, lasia ja nuppia) ja kellon ottaessa iskua tai vettä seppä avasi ajannäyttäjän ja korjasi rikkoutuneet osat. 1970-luvulla tulivat markkinoille kvarsikoneistot, ja viimeistään halpatuontikellojen tulo markkinoille vuosituhannen lopun lähestyessä teki ajannäyttäjistä yhä enemmän kertakäyttöisiä. Nykyään laadukakisiinkin kvarsikoneistoihin vaihdetaan lähinnä paristoja, ja koneiston hajotessa vaihdetaan koko kone uuteen. Nykyään moni vastavalmistunut kelloseppä meneekin kuulemma mittalaitteita ja muuta hienomekaniikkaa valmistavan teollisuuden palvelukseen. Saas nähdä, josko virta kääntyisi jossakin vaiheessa toiseen suuntaan, sillä mekaanisen kellon arvostus on kuulemma kasvamaan päin. Ainakin minunkaltaiseni opiskelijabudjetilla ajannäyttäjäänsä hankkiva tyyppi haluaa hankkia jotain tyylikästä ja kestävää ei tuhoisaan hintaan, ja kuvaukseen sopivia laadukkaita mekaanisia rannekelloja on tajolla runsaasti muutaman satasen hintaluokassa. Kun laajentaa tarjontaa käytettyjen ja vintage-puolelle pääsee alle satasella kiinni hyvinkin laadukkaaseen ajannäyttäjään, joista saa vielä halutessaan niinsanotusti omansa pois.

Käytin taannoin huollossa oman pääasiallisen aikarautani, joka on 1960-luvun alkupuolen Tissot Seastar. Tällaisen yksinkertaisen vetokellon määräaikaishuolto on paikallaan osapuilleen kuuden vuoden välein, ja operaatiossa koneisto saa uudet öljyt ja kellon ulkokuorikin siistitään. Operaatio maksoi tällä kertaa alle satasen, mitä voi pitää ihan kohtuullisena hintana, sillä kun ei saa kovin kummoista muotikelloa, pariston ja rannekkeenvaihtoja kovinkaan monelle vuodelle saati mitään Tissotin nykyisistä tuotantomalleista. Lisäksi mieltä lämmittää ajatus, että 40 vuoden huoltokeikkojen jälkeen Tissottiini on käytetty todennäköisesti alkuperäisvalmistusta enemmän kotimaisia ammatti-ihmisen työtunteja, samaa tuskin voi sanoa juuri mistään omistamastani korusta, saati laitteesta.

Nyrkkipajassa asiointia


Olen harrastanut valokuvausta useammalla vuosikymmenellä, ja jostakin syystä päätynyt uusimaan valokuvauskalustoa ja tekemään muuta harrastukseen  liittyvää aina vuoden vaihtuessa. Alunperiin lähtökohtana taisi olla edellisen vuoden tuotosten arkistointi: 1990-luvulla tähän riitti kuvien liimailu albumiin ja parin kuvakuoren tunkeminen arkistolaatikkoon. Nykyään tallentelen kuvatiedostoja irtokovalevylle, ylläpidän banaanilaatikon mittaluokkaan paisunutta nega-arkistoani ja päivittelen nettiportfoliotani (www.juhowilska.com). Vuosien varrella on tullut asioitua kaikenlaisten alan liikkeiden ja kauppiaiden kanssa, mutta tänäkin vuonna tuli opittua jotakin uutta.

Tänä vuonna hankintalistalla oli kaikenlaista tavaraa objektiivistä nettisivuun ja filmirulliin. Tällaista tavaraa ja palveluja kauppaavat kaikenlaiset tahot jättimarketeista ketjuliikkeisiin ja itsenäisiin yrittäjiin. Rohkeille on lisäksi huutonet. Kaikista eniten tarjontaa on silloin, kun ostaa jotain ei-kiinteää tavaraa, kuten vaikka nettidomainia portfoliolle tai vakuutusta kalustoa turvaamaan.

Valokuvaaja tarvitsee nykypäivänä jonkinlaisen nettiportfolion, jonka kautta tuotoksiaan esittelee, ja vaihtoehtoina on sivujen kyhääminen itse tai valmiin pohjan käyttäminen. Kun tavoitteena on ammattimainen laatu, on tuo itse tuskartelu ainakin omalla koodausosamisella poissa laskuista, nykyinen portfolioni onkin kyhätty valmiilla pohjalla ja jälki on ihan kohtalaista. Ainahan näitäkin voisi toki tehdä paremmin, ja oman designfilosofian toteuttaminen on ison palveluntarjoajan asiakkaana vaikeaa. Lisäksi mikään ei ole ilmaista - kuten ei tietenkään pidä ollakaan - mutta toisalta on tyhmää maksaa vaikkapa vitonen kuukaudessa designista, joka on hyvä muttei kuitenkaan ihan sitä mitä haluaisi. Itse päädyin tutkimaan verkostojani, ja nykäisemään tuttua nettiyrittäjää hihasta, lopputuloksena päädyin mukaan kehittelemään kaverin kanssa firmalle portfoliotuotetta joka näyttää ehkä enemmän sille, mitä kaltaiseni kuluttaja haluaa. Näin ne innovaatiot liikkuu. Tai jotakin.

Toinen vuodenvaihteen monimutkaisemmista hankinnoista oli kalustoa täydentävä optiikka, jonka valitna ei varsinaisesti ollut ongelma. Koska linssin merkki ja  malli olivat hyvin tiedossa piti löytää enää sopiva kauppias jolta laite löytyisi hyllystä. Tämäkään ei sinällään ollut vaikeaa, mutta hintaerot laitteilla olivat prosenteissa mitattuna hyvinkin suuret, saman laitteen saa tietysti puolet halvemmalla käytettynä. Tämän lisäksi hintaan tulee heti 1/3 lisää, jos sen ostaa tunnetun ketjun  myymälästä tai nettikaupasta. Netistä löytyi kuitenkin itsenäinen yrittäjä, joka kauppasi linssin sopuhintaan.

Kamerabisnes näyttäisi menevän suurin piirtein siten, että kuluttajat tavoittavat paremmin kehäteiden varrelle sijoitetut jättimarketit, joiden valikoimasta löytyvät suurempien merkkien kittipaketit kamera+perusobjektiivi. Kun tarvetta kauluston täydennykselle sitten tulee, löytyvät seuraavat suhteessa huomattavasti kalliimmat lisäpalikat sitten ketjuliikkeestä, joka pystyy omalla markkinoinnillaan pitämään katteet korkealla, mutta käyttää sisääntulevaa rahaa enemmän markkinointiin, kun valikoiman tai palvelujen ketteryyteen. Pienemmällä yrittäjällä homma taitaa mennä vähän samaan tapaan, kun nettisivubisneksessä: täytyy olla halua haistella markkinoita ja keksiä uusia kiinnostavia tuotteita ja ostaa ja myydä tavaraa halvemmalla saadakseen liikevaihtoa. Yhtälailla pienemmältä toimijalta edellytetään palvelualttiuden lisäksi asiantuntemusta.

Näistä hankinnoista jäi mietityttämään, ovatko pienemmät toimijat todella isompia toimijoita ketterämpiä, joustavampia ja kädestä suuhun -tilinpitonsa takia myös realistisemmin tuotteensa hinnoittelevia ja sitä kautta halvempia? Toinen vaihtoehto on, että tällaisten toimijoiden kanssa asiointi vaan nyt sattuu sopiman minun tyyliini. Totuus on todennäköisesti jossain välimaastossa. On ehkä ihan ideologinen tai omaan lähiöjärkeen vetoava valinta haluta asioida firmoissa joissa tuntee tai tietää omistajan, ja toisaalta parhaan tarjouksen saattaa löytää jäykköjen listahintojen ulkopuolelta, varsinkin kun tietää mistä etsii. Tämän talven kalustopäivityksen ehkä suurin juttu oli nähdä kuinka pienyrittäjät, joita kait nykykielellä sanotaat startupeiksi todella diggaavat omaa bisnestään ja tekee rohkeasti omaa juttuaan. Hyvä esimerkki on tamperelainen kamerakauppias, joka on tehnyt nettiin kasan opetusfilmejä. Kuka nyt voisi olla ostamatta tuollaiselta jannulta kameraa :)

lauantai 27. syyskuuta 2014

Muuttamisesta opittua

Muuttaminen on ihmisen parasta ja pahinta aikaa: postitiivisena puolena pääsee eroon vuosien varrella keräääntyneestä turhasta roinasta, uudistaa sosiaalisia verkkoja rekrytessä kämppiksiä ja muuttoapua ja tulee kerrankin ajatelleeksi kämppänsä sisustusta kokonaisuutena. Miinuspuolena ovat lukuisat kirosanat painavien objektien roudaamisen yhteydessä, rikkoontumisuhan alla olevat lautaset ja huonekasvit, sekä muuttoilmoitusten, paperitöiden ja raha-asioiden aiheuttama stressipitoinen todolista. Tällä kertaa muutin onneksi vain parin kilometrin etäisyydelle saman kaupungin sisällä, ja prosessista tuli taas oppineeksi kaikenlaista. Tässä top 3:

1) Muuttaminen ei ole halpaa
Muuttaessa päätyy usein maksamaan vuokran lisäksi takuuvuokran uuteen asuntoon, vuokran ja löpöt muuttoautoon, eivätkä muuttolaatikot yms. ole ilmaisia. Lisäksi uuteen asuntoon tarvitaan uusia kaapeleita medialaitteiden yhdistelyyn ja joku uusi huonekalu elämää helpottamaan. Rahanmenoa voi hillitä hommaamalla banaanilaatikot yms. muuttoinfran hyvissä ajoin, pyytämällä kavereita kantoavuksi ja neuvottelemalla vuokraisännän ja edellisen sekä tulevan asukkaan kanssa esmes pesukoneen kohtalosta, seinien kittauksesta ja maalauksesta tai uudesta jääkaapista. Isoimpana juttuna viimeisessä muutossani oli vähällä, etten joutunut maksamaan vuokraa kahdesta asunnosta yhtäaikaa. Onneksi ylioppilaskyläsäätiö löysi asuntooni asukkaan keskellä kuuta, joten päädyin maksamaan vain parin viikon ylimääräisen vuokran, mistä kuitenkin muodostui tämän muuton isoin kuluerä.

2) Omistan liikaa tavaraa
Muutossa maallisen omaisuuden määrä havainnollistuu laatikkovuorena ja nivelkipuina muuton jälkeisenä päivänä. Huonekaluja harva omistaa liikaa, mutta esmes vaatteita kertyy helposti ylimääräisiä. Tiedättehän ne vanhat t-paidat, joita ei kehtaa enää pitää julkisella paikalla, mutta ne kelpaavat hyvin esmes yöpaidoiksi? Minulla niitä oli ennen muuttoa 20. Entä koska siivosit viimeksi varastokoppisi? Kun on elämäntapapyöräilijä ja hamstrannut polkupyörästä puretut rikkinäiset vanteet, lokasuojat ja sekalaiset ruuvit ja mutterit ihan varmuuden vuoksi viimeisen parin vuoden ajan, niistä kertyy pullistelevan jätesäkin verran kannettavaa kierrätyspisteelle.

3) Hyvin suunniteltu kestää kolhut paremmin

Olin joskus lukioaikaan töissä muuttofirmassa, missä päädyttiin kerta toisensa jälkeen huomaamaan, kuinka paljon pienemmällä vaivalla päästään kun tavarat on palkattu turvallisesti ja huolella samankokoisiin laatikoihin. Ihan yhtä tärkeää on vetää muovikelmua huonekalujen ympärille (marketin elmukelmu käy ihan hyvin, 2 rullaa riitti yksiön rojuihin) ja kaikesta oleellisinta on suunnitella, mikä tavara liikkuu milloinkin ja mihin. Siis kun pakkaa sukat ja kirjat samaan maks 20 kiloa painavaan banaanilaatikkoon pitää muistaa kirjata päälle mitä askissa on, ja missä se tyhjennetään (vaatekaappi+varasto) ja missä kyydissä se kannattaa roudata (sukat ja kirjat ovat omassa tärkeysjärjestyksessäni keskivaiheella). Kandee myös suunnitella, että se atleettisempi muuttokaveri on jeesimässä, kun pesukonetta tai täyspuista kaappia pitää siitää. Suunnitelmallisuus jättää tilaa myös pieneille kämmeille, joita tulee varmasti: kun suurin osa tavaroista on paketoitu hyvissä ajoin ei aikataulu mene ihan pyllylleen kun päätyy muuttopäivän aattona soittelemaan korviketta hajonneelle muuttopakulle.

Loppupeleissä muutto on kuitenkin ihan puhdistava kokemus, kuhan siihen panostaa riittävän paljon. Kandee myös muistaa, että elämää on myös muuton jälkeen: roudauspäivän jälkeen tarvitsee vapaapäivän myös päivätyöstä ja muuttofallu & skumppa ovat olleet tämän syksyn parhaat tarjoilut.

Työkalut

Otsikko ei ole metafora, vaan ihan erään tylsähkön kesäisen työvuoron sivutuote. Päädyin pohdiskelmaan, kuinka monta ruuvimeisseliä, porakonetta ja muuta tarpeellista työkalua omistan - varsinkin kun lähestyvä muuttosirkus edellyttää taas erilaisten asioiden purkamista ja kokoamista.

Olen takavuosina huomannut, että minulla on suhteellisen paljon työkaluja, tämä ilmenee esmes siten, että päädyn usein lainaaman niitä kavereille, joiden pitää saada aikaiseksi esmes reikä seinään tai uusi rengas fillariin. Lähtökohtaisesti ei kyllä voi suositellakaan kovin monen suuren työkalun hankkimsta joka kotiin, lainaaminen kun on käytännöllisempää, enkä aamu-unisena kerrostaloasujana halua tähän maahan yhtään iskuporakoneen omistavaa tee-se-itse-jannua lisää. Ellen sattuisi omistamaan perus akkuporakoneen lisäksi johdollista iskuporaa lainaisin sellaisen aina tarpeen vaatiessa rakentajan konevuokraamosta: viimeisen 5 vuoden aikan aolen käyttänyt sitä muistaakseni kolmesti, joista viimeisin projekti oli työpaikalla. Toinen kätevähkö kikka on laittaa tavarat käytön jälkeen kiertoon: kun huonekalun maalausprojekti tuli valmiiksi, laitoin käytettynä ostetun hiontakoneeni uudelle kierrokselle huutonettiin.

Työkaluissa on paljon samaa, kuin harrastusvälineissä tai astioissa: niitä rupeaa helposti keräilemään. Lisäksi oikean työkalun omistaminen johonkin harvakseltaan tarvittavaan projektiin on tavallaan tosi palkitsevaa. Silti, kun kasasin jokin aika sitten kaverilleni lahjaksi työkalupaketttia päädyin siihen tulokseen, että sellaiset yleisimmin tarvittavat jutut, kuten  pari ruuvaria, puukon ja pihdit sisältävällä yleistyökalullakin pärjää aika pitkään. Lisäksi jokaisessa kodissa olisi hyvä olla jakoavain, rulla roudarinteippiä ja pieni pullo sellaista sekunttiliimaa jolla voi korjata kaikenlaista. Edistyksellisempi harrastaja vois sijoittaa kuusiokoloavaimiin ja lenkkiavainsarjaan joilla voi korjailla ja kiristellä erilaisia osia esmes polkupyörissä ja huonekaluissa. Elämästään tekee helpompaa sähkökäyttöisellä ruuvinvääntimellä, jolla esmes sängyn sälepohjan 60 ruuvia avautuvat vaivattomasti. Koko paketti maksaa ehkä 50-100€, mutta nämä eivät onneksi ihan hirveästi kulu käytössä. Itse yllätyin joku aika sitten tajutessani, että vieläkin pikkuhommista suoriutuvan Black & Decker -akkuporani patterilla alkaa olla ikää jo 10 vuotta. Myös siinä yleistyökalussa kannattaa satsata laatuun, vauraammaksi itsensä tuntevat voivat sijoittaa aitoon Leathermaniin, itse olen tyytynyt Fiskarsin Gerberiin, jonka "ikuisen takuun" todettiin taannoin kestävän oikeasti ainakin 10 vuotta, kun linkkari vaihtui uuteen metallin murruttua vuosien käytön seurauksena.

Lopuksi työkalukasaa hankkiessa kannattaa miettiä, missä sitä säilyttää. Laskin omat työkalupakkini, ne ovat rumia ja niitä on kolme + porakonelaukku. Minun tapauksessani monta pientä pakkia ovat ehkä fiksumpi ratkaisu, kun yksi hyvin painava, mutta sopivan lenkkiavaimen löytymisen kannalta on suositeltavaa sijoittaa ainakin useimmin tarvittavat työkalut samaan lootaan. Lisäksi se kaikista eniten tarvittava yleistyökalu kannattaa sijoittaa pysyvästi reppuun tai muualle käden ulottuville, hyvistäkään työkaluista kun ei ole hyötyä jos niitä ei ole tarvittaessa saatavilla.

Tsygä

Tsygä, fillari, konkeli, putkikameli - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Pyöräily on pienehkössä kaupungissa edullinen, ripeä ja muutenkin fiksu tapa liikkkua paikasta toiseen ympäri vuoden. Siihen saa kuitenkin menemään paljon rahaa, aikaa ja vaivaa.

Mistä tahansa saa edullista, kun tarpeeksi laskee, mutta pyöräilyn fiksuutta liikennemuotona arvioidessa ensimmäinen argumenttin lienee, että elämäntapapyöräilijöiden tekemät laskelmat kalliinkin pyörän kilometrikulutuksesta ovat senttien tasolla. Pyöräilemällä kohottaa tietysti lisäksi kuntoaan, oikaisee pahimmat aamuruuhkat ja säästää bussilipun hinnan. Monelle pyöräily on liikennemuodon lisäksi harrastus, joka tekee rahallisen panostuksen laskeskelusta vaikeaa, tekemisen ilolle kun ei oikein voi laittaa hintalappua.  Itselleni pyöräilyn hinta tuli vastaan, kun päädyin kasailemaan tyttöystävälle pyörää dyykatusta aihiosta. Raadosta saatiin 50-100€ ja työpäivän verran työtunteja panostamalla liikennöitävä menopeli. Vastaavan käytetyn pyörän olisi saanut läheiseltä Ekotorilta noin 100€ hintaan, ja uusi vastaava olisi ollut noin 500€ arvoinen. Pyöräilemään alkavaa kaupunkilaista evästäessäni laskeskelin, että tällaisella 90-luvun laatupyörällä liikkuvan kannattaa varmaankin varautua siihen, että pyörään tarvitaan vuodessa 20-50 eurolla varaosia, ja jonkin verran omia tai kaverien työtunteja. Pyörää myös kannattaa käyttää ammattilaisen korjattavana aina, kun aihetta ilmenee: ammattilainen antaa työlleen takuun ja korjaukset ovat työkustannuksiltaan usein alle 100e luokkaa. Pyöräkatoksessa seisova rikkinäinen pyörä taas ei tuota muuta, kuin mielipahaa omistajalleen. Itse olen teettänyt pyöriini parit vanteiden oikaisut (uudet pinnat joutuu aina kiristyttämään vuoden sisään ja pinnoja katkeilee kämmien ja ilkivallan seurauksena), kammen vaihdon  ja vaihteistoon liittyviä korjauksia, ja hinnat ovat aina olleet kympeissä, joskin vanhempiin konkeleihin voi varaosien löytäminen olla huoltoliikkeellekin haastavaa ja joskus myös kallista.

Pyöränkin menoja suunnitellessa kannattaa itse fillarin hinnan ja vuosittaisten huoltokulujen lisäksi budjetoida muutama kymppi pyöräilykypärään, kymppi lamppuun ja noin 10% pyörän arvosta erilaisiin lukkoihin. Vaikka kotivakuutus vohkitun pyörän korvaakin, on vakuutuksessa aina jonkinlainen omavastuu, ja on pyörättämyydestä ja uuden hankkimisesta oma vaivansakin. Itse suosittelen u-lukko + eturenkaan ja koko höskän lähimmpään tolppaan kiinnittävä kaapeli - yhdistelmää, jollaisen saa jo parilla kympillä. Kalliimman fillarin omistajan kannattaa satsata enemmän lukkoonkin, huippumallit maksavat varmaankin satasen verran, mutta tuovat varmasti vastaavan määrän mielenrauhaakin.

Matkustamisen tuotot

Matkustaminen on siistiä puuhaa, ja sillä on omat kiistattomat etunsa yksilölle itselleen sekä vähemmän selviä etuja maailmalle kulttuurien kohtaamisen ja toisilta oppimisen kautta. Itse tykkään reissata pari kertaa vuodessa, joskin viime aikoina olen oppinut myös tykkäämään kotimaassa pyörimisestä, viikonloppu kotikaupungissa lataa usein akkuja ja tuottaa saman verran taidegallerioista hankittuja kulttuurielämyksiä, kuin kaupunkiloma Euroopassa. Opiskelijabudjetilla matkustamisesta on vaikka kuinka paljon erilaisia oppaita netti pullollaan, joten en näe tarpeelliseksi ihmetellä reissaamisen hintaa, vaan pohdin mitä reilun viikon reissuta jää muuten käteen, rahallisella puolella ja muutenkin.

Sanotaan, että suomalaiset eivät tykkää tehdä lomallaan mitään, kun taas esmes saksalaiset haluavat joka päivälle jotakin toimintaa. En tiedä pitääkö tämäkään klisee laajemmin paikkaansa, mutta ainakin omassa lomailuasenteessani katkaisen arjen rutiin tekemällä jokin päivä jotain siistiä. Olisi tietysti hienoa, jos tähän pystyisi ihan arjessaankin - ehkä tätä varten ovat sitten eläkevuodet. Käytännössä lomalla tuppaa käyttämään aika paljon rahaa esimerkiksi museoiden ja gellerioiden pääsymaksuihin. Reissasin viimeksi Britanniassa, missä suurimpaan osaan tällaisia kohteita pääsee ilman pääsymaksua. Tämä on tietysti hieno juttu ja säästää lomailun kustannuksia. Lisäksi tulee mentyä sellaisiinkin paikkoihin, joissa ei tulisi muuten käytyä. Jäinkin reissun jälkeen miettimään, kuinka moni suomalainenkin kävisi uteliaisuuttaan katsomassa vaikkappa nykytaidetta, ellei joutuisi museon ovella pulittamaan vitosen luokkaa olevaa pääsymaksua? Vaikka maksu ei rahallisessa mielesssä varmaankaan kenenkään budjettia kaada, on ihan selvää että se nostaa kotimaisten museioiden ja kulttuurikohteiden kynnyksiä. Kun museoiden talous on muutenkin julksiesti rahoitetettua voidaan  kysyä, mikä on sitten tämän kynnyksen hinta? Jokainen, joka ei käy vaikkapa kotikaupunkinsa taidemuseossa kerran vuodessa on mun mielestä yhteiskunnallisena tappiona isompi, kuin se muutama euro mitä kävijästä rahastuksen aiheuttamien kulujen jälkeen jää.

Joillakin reissaamiseen kuuluu oleellisesti liikunta, joillain shoppailu ja kolmannella syöminen. Itse ostan kohtuu harvoin uusia vaatteita, mutta koska päädyn britteihin noin kerran vuodessa olen huomannut ostavani monet perusvaatteet, kuten nyt vaikka sukat ja kalsongit sieltä. Tästä on oikeastaan kahdenlaista hyötyä, yhtäältä ressuun voi lähteä kaikista reikäisimpien sukkien kanssa ja vaihtaa ne uusiin, ja eivät tavalliset käyttövaatteet niillä saarilla ainakaan kotimaisia kalliimpia ole. Gledjujen hankkimeinen tien pääältä taitaa olla siis ainakin edullista, viimeisen kokemukseni perusteella se oli myös ihan hauskaa: kun menee aamulla yhdeksän aikaan ensimmäsienä asiakkaana etsimään sukkia, tai kokee reissunjälkeistä riemua vetäessään arkiaamuna toiselta puolelta eurooppaa hankitut kalsongit jalkaan, on selkeästi onnistuntu tuomaan reissufiiliksestä jotain arkeensa.