sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Kirjanpitäjänä



Oon vuosien varrella ollut tekemisissä useamman eri yhdistyksen talouden kanssa, ja näissä yhteyksissä on tullut opeteltua kirjanpidon perusteet. Samoilla eväillä, millä tehdään yhdistyksen liikevaihdoltaan muutaman tonnin kokoinen kirjanpito onnistuisi pienen yrityksenkin paperien tekeminen, joten vapaaehtoistyössä opittu ei varmasti ole mennyt hukkaan. Kun sain tammikuun lopulla eteenpäin yhden yhdistyksen viimevuotisen tilinpäätöksen pysähdyin miettimään, voisiko toisten rahojen laskemisesta oppia jotain omien varojensa hallinnan kannalta hyödyllistä?

Kaksinkertainen kirjanpito on muuten uskomattoman hieno keksintö. Niille, jolle termi ei aukea voisi summailla, että tällainen laskemistapa , mahdollistaa rahan liikuttelun paperilla. Rahasta lasketaan siis sen lisäksi minne semenee myös mistä se lähtee. Kuulostaa helpolle, mutta ei aina ole sitä. Käytännössä homma toimii naputtelemalla kuitit ja tiliotteet kirjanpito-ohjelmaan, joista monelle yhdistysmyyrälle tuttu on ilmainen Tappio. Oon joskus pohtinut, voisiko oman henkilökohtaisen talouden naputetta ohjelmaan ja sitä kautta säätää omaa rahankäyttöään? Tämä olisi vähän eri asia,  kun pelkkä menojen ja tulojen summaaminen, johonkin käytetty raha kun on aina jostkin pois. Oman rahankäyttön kirjaaminen olisi tietenkin ihan älytöntä, hommaan menisi valtavasti aikaa ja kaikesta ei kuitenkaan ole kuittia. Oma talous on myös hyvin henkilökohtaista, ja tilinteko siitä jopa itselleen tuntuu vähän nololle.

Oman rahankäytön fiksuntamiseen omiaan olisi yhdistyksen kirjanpidosta adaptoitavissa kalustoluettelo, poistolaskelmat ja kaiken omaan kalustoon kuuluvan roinan elinkaaren ajattelu. En nyt tarkoita pelkkää laatuun satsaamista, vaan sitä että  olisi josksu hyvä miettiä ihan pelkästään rahan näkökulmasta, miten paljon mihinkin hankintaan sijoittaa. Suurin osahan meistä ei tällaisia mieti (paitsi ehkä hankkiessaan jotain asunnon kokoista isompaa juttua), mutta näitä miettivät ihan varmasti ne tahot, jotka meillä kaikenlaista tavaraa myyvät. Tunnustaudun itse kuluttajana sellaiseksi uunoksi, joka hankkii edelleen suurimman osan tavaroista ”toistaiseksi”. Mikään ei loppupeleissä maksa liikaa, kun huomioi sen kestävän ikuisesti. Todellisuudessa mikään ei ole ikuista, vaan ehjänkin tavaran tuppaa ennen pitkää laittamaan kiertoon. Harvassa ovat ainakin omassa taloudessa ne asiat, joita on käyttänyt päivittään vaikka yli viiden vuoden ajan. Mieleen tulee jotakin kahvikuppien ja muiden astioiden tapaisia asioita

Toinen viisaus, jonka kirjanpitonakeista voisi siirtää omaan taluodenhoitoon on, että pitää kaikessa taloussuunnittelussa ja päätöksenteossa olis hyvä pitää mielessä mielessä päätettävän summan koko – jostain syystä joku itselle läheinen vaikkapa nyt leffalipun hinta on helppo hahmottaa, ja euron hintaero saattaa vaikuttaa ostopäätökseen. Sitten joku vähemmän  läheinen  juttu jossa on kyse isosta summasta, kuten nyt vaikka vakuutuksen vuosimaksu saattaa mennä hyvinkin vähäisellä kriittisellä ajattelulla läpi. energia kannattaa suunnata isojen summien säätöön, ja unohtaa euroista stressaaminen. Oman henkilökohtaisen talouden kohdalla stressin vähentäminen on jokatapauksessa fiksua kehitystä.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Aikarauta


Tykkään sanasta aikarauta. Siitä tulee mieleen esmes amerikanrauta. Termi lupailee lujia materiaaleja ja tarkkuutta, ja niitähän hyvä kello on aina edustanut. Tänä päivänä lähes kaikilla on kello kännykässä, tietokoneessa tai muualla, ja näiden laitteiden tarkkuus ylittää perinteiset mekaaniset kellot ja varmaan tuoreemman kvartsitekniikankin saavutukset. Käytännöllisen funktionsa lisäksi kellolla on ollut osapuilleen aina muitakin käyttötarkoituksia, jotka nyt sitten korostuvat tuon ajannäyttämisen muututtua toissijaiseksi. Ainakin omassa käytössäni kello on pääasiallisesti koru josta näkee ajan. Vähän niinku jenkkirauta on omistajalleen 1 1/2 parkkiruudun kokoinen koru, jolla pääsee paikasta toiseen.

Jos nyt jätetään sykemittarit ja vastaavat rannetitetokoneet tarinan ulkopuolelle, on rannekellon tehtävä pääasiassa näyttää hyvälle. Yhtälailla se on keskustelua herättävät palanen hienoa tekniikkaa, samaan tapaan kuin vaikkapa vinyllilevyt näinä verkkomusiikin aikoina. Henkilökohtainen ajannäyttäjä on ollut 1600-luvulta alkaen yksi länsimaisen teknologian huipentuma ja niitä rakentavat ja korjaavat kellosepät korkealuokkaisesta työnjäljestään tunnettuja käsityöläisiä, joiden ammatin arvostuksen soisin  kasvavan. Olisin jopa valmis sijoittamaan tähän arvostukseen vähän omia pennosiani, senverta huolestuttavaa kelloteollisuuden kehitys on viime vuosikymmeninä ollut.

Vaikka mieli tekisikin kerrata kellotuotannon historiaa, ehkä oleellisinta on tietää, että sotien jälkeisessä teollistuvassa Suomessa mekaaninen vetokello kuului jokaisen duunarin taskuun. Niin herralla kuin narrillakin tuli olla suurin piirtein oikeaa aikaa kulkeva kello, jotta löysi työvuoroonsa ja tapaamisiinsa oikeaan aikaan. Kelloja ei ole suurissa määrin koskaan valmistettu Suomessa, vaan ne ovat olleet tuontitavaraa. Maan tunnetuin brändi lienee kotimainen Leijona, nämäkin kellot on aina valmistettu ulkomailla. Mekaaninen kello edellytti huoltoa, useimmiten vaihdettiin kuoriosia (hihnaa, lasia ja nuppia) ja kellon ottaessa iskua tai vettä seppä avasi ajannäyttäjän ja korjasi rikkoutuneet osat. 1970-luvulla tulivat markkinoille kvarsikoneistot, ja viimeistään halpatuontikellojen tulo markkinoille vuosituhannen lopun lähestyessä teki ajannäyttäjistä yhä enemmän kertakäyttöisiä. Nykyään laadukakisiinkin kvarsikoneistoihin vaihdetaan lähinnä paristoja, ja koneiston hajotessa vaihdetaan koko kone uuteen. Nykyään moni vastavalmistunut kelloseppä meneekin kuulemma mittalaitteita ja muuta hienomekaniikkaa valmistavan teollisuuden palvelukseen. Saas nähdä, josko virta kääntyisi jossakin vaiheessa toiseen suuntaan, sillä mekaanisen kellon arvostus on kuulemma kasvamaan päin. Ainakin minunkaltaiseni opiskelijabudjetilla ajannäyttäjäänsä hankkiva tyyppi haluaa hankkia jotain tyylikästä ja kestävää ei tuhoisaan hintaan, ja kuvaukseen sopivia laadukkaita mekaanisia rannekelloja on tajolla runsaasti muutaman satasen hintaluokassa. Kun laajentaa tarjontaa käytettyjen ja vintage-puolelle pääsee alle satasella kiinni hyvinkin laadukkaaseen ajannäyttäjään, joista saa vielä halutessaan niinsanotusti omansa pois.

Käytin taannoin huollossa oman pääasiallisen aikarautani, joka on 1960-luvun alkupuolen Tissot Seastar. Tällaisen yksinkertaisen vetokellon määräaikaishuolto on paikallaan osapuilleen kuuden vuoden välein, ja operaatiossa koneisto saa uudet öljyt ja kellon ulkokuorikin siistitään. Operaatio maksoi tällä kertaa alle satasen, mitä voi pitää ihan kohtuullisena hintana, sillä kun ei saa kovin kummoista muotikelloa, pariston ja rannekkeenvaihtoja kovinkaan monelle vuodelle saati mitään Tissotin nykyisistä tuotantomalleista. Lisäksi mieltä lämmittää ajatus, että 40 vuoden huoltokeikkojen jälkeen Tissottiini on käytetty todennäköisesti alkuperäisvalmistusta enemmän kotimaisia ammatti-ihmisen työtunteja, samaa tuskin voi sanoa juuri mistään omistamastani korusta, saati laitteesta.

Nyrkkipajassa asiointia


Olen harrastanut valokuvausta useammalla vuosikymmenellä, ja jostakin syystä päätynyt uusimaan valokuvauskalustoa ja tekemään muuta harrastukseen  liittyvää aina vuoden vaihtuessa. Alunperiin lähtökohtana taisi olla edellisen vuoden tuotosten arkistointi: 1990-luvulla tähän riitti kuvien liimailu albumiin ja parin kuvakuoren tunkeminen arkistolaatikkoon. Nykyään tallentelen kuvatiedostoja irtokovalevylle, ylläpidän banaanilaatikon mittaluokkaan paisunutta nega-arkistoani ja päivittelen nettiportfoliotani (www.juhowilska.com). Vuosien varrella on tullut asioitua kaikenlaisten alan liikkeiden ja kauppiaiden kanssa, mutta tänäkin vuonna tuli opittua jotakin uutta.

Tänä vuonna hankintalistalla oli kaikenlaista tavaraa objektiivistä nettisivuun ja filmirulliin. Tällaista tavaraa ja palveluja kauppaavat kaikenlaiset tahot jättimarketeista ketjuliikkeisiin ja itsenäisiin yrittäjiin. Rohkeille on lisäksi huutonet. Kaikista eniten tarjontaa on silloin, kun ostaa jotain ei-kiinteää tavaraa, kuten vaikka nettidomainia portfoliolle tai vakuutusta kalustoa turvaamaan.

Valokuvaaja tarvitsee nykypäivänä jonkinlaisen nettiportfolion, jonka kautta tuotoksiaan esittelee, ja vaihtoehtoina on sivujen kyhääminen itse tai valmiin pohjan käyttäminen. Kun tavoitteena on ammattimainen laatu, on tuo itse tuskartelu ainakin omalla koodausosamisella poissa laskuista, nykyinen portfolioni onkin kyhätty valmiilla pohjalla ja jälki on ihan kohtalaista. Ainahan näitäkin voisi toki tehdä paremmin, ja oman designfilosofian toteuttaminen on ison palveluntarjoajan asiakkaana vaikeaa. Lisäksi mikään ei ole ilmaista - kuten ei tietenkään pidä ollakaan - mutta toisalta on tyhmää maksaa vaikkapa vitonen kuukaudessa designista, joka on hyvä muttei kuitenkaan ihan sitä mitä haluaisi. Itse päädyin tutkimaan verkostojani, ja nykäisemään tuttua nettiyrittäjää hihasta, lopputuloksena päädyin mukaan kehittelemään kaverin kanssa firmalle portfoliotuotetta joka näyttää ehkä enemmän sille, mitä kaltaiseni kuluttaja haluaa. Näin ne innovaatiot liikkuu. Tai jotakin.

Toinen vuodenvaihteen monimutkaisemmista hankinnoista oli kalustoa täydentävä optiikka, jonka valitna ei varsinaisesti ollut ongelma. Koska linssin merkki ja  malli olivat hyvin tiedossa piti löytää enää sopiva kauppias jolta laite löytyisi hyllystä. Tämäkään ei sinällään ollut vaikeaa, mutta hintaerot laitteilla olivat prosenteissa mitattuna hyvinkin suuret, saman laitteen saa tietysti puolet halvemmalla käytettynä. Tämän lisäksi hintaan tulee heti 1/3 lisää, jos sen ostaa tunnetun ketjun  myymälästä tai nettikaupasta. Netistä löytyi kuitenkin itsenäinen yrittäjä, joka kauppasi linssin sopuhintaan.

Kamerabisnes näyttäisi menevän suurin piirtein siten, että kuluttajat tavoittavat paremmin kehäteiden varrelle sijoitetut jättimarketit, joiden valikoimasta löytyvät suurempien merkkien kittipaketit kamera+perusobjektiivi. Kun tarvetta kauluston täydennykselle sitten tulee, löytyvät seuraavat suhteessa huomattavasti kalliimmat lisäpalikat sitten ketjuliikkeestä, joka pystyy omalla markkinoinnillaan pitämään katteet korkealla, mutta käyttää sisääntulevaa rahaa enemmän markkinointiin, kun valikoiman tai palvelujen ketteryyteen. Pienemmällä yrittäjällä homma taitaa mennä vähän samaan tapaan, kun nettisivubisneksessä: täytyy olla halua haistella markkinoita ja keksiä uusia kiinnostavia tuotteita ja ostaa ja myydä tavaraa halvemmalla saadakseen liikevaihtoa. Yhtälailla pienemmältä toimijalta edellytetään palvelualttiuden lisäksi asiantuntemusta.

Näistä hankinnoista jäi mietityttämään, ovatko pienemmät toimijat todella isompia toimijoita ketterämpiä, joustavampia ja kädestä suuhun -tilinpitonsa takia myös realistisemmin tuotteensa hinnoittelevia ja sitä kautta halvempia? Toinen vaihtoehto on, että tällaisten toimijoiden kanssa asiointi vaan nyt sattuu sopiman minun tyyliini. Totuus on todennäköisesti jossain välimaastossa. On ehkä ihan ideologinen tai omaan lähiöjärkeen vetoava valinta haluta asioida firmoissa joissa tuntee tai tietää omistajan, ja toisaalta parhaan tarjouksen saattaa löytää jäykköjen listahintojen ulkopuolelta, varsinkin kun tietää mistä etsii. Tämän talven kalustopäivityksen ehkä suurin juttu oli nähdä kuinka pienyrittäjät, joita kait nykykielellä sanotaat startupeiksi todella diggaavat omaa bisnestään ja tekee rohkeasti omaa juttuaan. Hyvä esimerkki on tamperelainen kamerakauppias, joka on tehnyt nettiin kasan opetusfilmejä. Kuka nyt voisi olla ostamatta tuollaiselta jannulta kameraa :)