maanantai 26. tammikuuta 2015

Aikarauta


Tykkään sanasta aikarauta. Siitä tulee mieleen esmes amerikanrauta. Termi lupailee lujia materiaaleja ja tarkkuutta, ja niitähän hyvä kello on aina edustanut. Tänä päivänä lähes kaikilla on kello kännykässä, tietokoneessa tai muualla, ja näiden laitteiden tarkkuus ylittää perinteiset mekaaniset kellot ja varmaan tuoreemman kvartsitekniikankin saavutukset. Käytännöllisen funktionsa lisäksi kellolla on ollut osapuilleen aina muitakin käyttötarkoituksia, jotka nyt sitten korostuvat tuon ajannäyttämisen muututtua toissijaiseksi. Ainakin omassa käytössäni kello on pääasiallisesti koru josta näkee ajan. Vähän niinku jenkkirauta on omistajalleen 1 1/2 parkkiruudun kokoinen koru, jolla pääsee paikasta toiseen.

Jos nyt jätetään sykemittarit ja vastaavat rannetitetokoneet tarinan ulkopuolelle, on rannekellon tehtävä pääasiassa näyttää hyvälle. Yhtälailla se on keskustelua herättävät palanen hienoa tekniikkaa, samaan tapaan kuin vaikkapa vinyllilevyt näinä verkkomusiikin aikoina. Henkilökohtainen ajannäyttäjä on ollut 1600-luvulta alkaen yksi länsimaisen teknologian huipentuma ja niitä rakentavat ja korjaavat kellosepät korkealuokkaisesta työnjäljestään tunnettuja käsityöläisiä, joiden ammatin arvostuksen soisin  kasvavan. Olisin jopa valmis sijoittamaan tähän arvostukseen vähän omia pennosiani, senverta huolestuttavaa kelloteollisuuden kehitys on viime vuosikymmeninä ollut.

Vaikka mieli tekisikin kerrata kellotuotannon historiaa, ehkä oleellisinta on tietää, että sotien jälkeisessä teollistuvassa Suomessa mekaaninen vetokello kuului jokaisen duunarin taskuun. Niin herralla kuin narrillakin tuli olla suurin piirtein oikeaa aikaa kulkeva kello, jotta löysi työvuoroonsa ja tapaamisiinsa oikeaan aikaan. Kelloja ei ole suurissa määrin koskaan valmistettu Suomessa, vaan ne ovat olleet tuontitavaraa. Maan tunnetuin brändi lienee kotimainen Leijona, nämäkin kellot on aina valmistettu ulkomailla. Mekaaninen kello edellytti huoltoa, useimmiten vaihdettiin kuoriosia (hihnaa, lasia ja nuppia) ja kellon ottaessa iskua tai vettä seppä avasi ajannäyttäjän ja korjasi rikkoutuneet osat. 1970-luvulla tulivat markkinoille kvarsikoneistot, ja viimeistään halpatuontikellojen tulo markkinoille vuosituhannen lopun lähestyessä teki ajannäyttäjistä yhä enemmän kertakäyttöisiä. Nykyään laadukakisiinkin kvarsikoneistoihin vaihdetaan lähinnä paristoja, ja koneiston hajotessa vaihdetaan koko kone uuteen. Nykyään moni vastavalmistunut kelloseppä meneekin kuulemma mittalaitteita ja muuta hienomekaniikkaa valmistavan teollisuuden palvelukseen. Saas nähdä, josko virta kääntyisi jossakin vaiheessa toiseen suuntaan, sillä mekaanisen kellon arvostus on kuulemma kasvamaan päin. Ainakin minunkaltaiseni opiskelijabudjetilla ajannäyttäjäänsä hankkiva tyyppi haluaa hankkia jotain tyylikästä ja kestävää ei tuhoisaan hintaan, ja kuvaukseen sopivia laadukkaita mekaanisia rannekelloja on tajolla runsaasti muutaman satasen hintaluokassa. Kun laajentaa tarjontaa käytettyjen ja vintage-puolelle pääsee alle satasella kiinni hyvinkin laadukkaaseen ajannäyttäjään, joista saa vielä halutessaan niinsanotusti omansa pois.

Käytin taannoin huollossa oman pääasiallisen aikarautani, joka on 1960-luvun alkupuolen Tissot Seastar. Tällaisen yksinkertaisen vetokellon määräaikaishuolto on paikallaan osapuilleen kuuden vuoden välein, ja operaatiossa koneisto saa uudet öljyt ja kellon ulkokuorikin siistitään. Operaatio maksoi tällä kertaa alle satasen, mitä voi pitää ihan kohtuullisena hintana, sillä kun ei saa kovin kummoista muotikelloa, pariston ja rannekkeenvaihtoja kovinkaan monelle vuodelle saati mitään Tissotin nykyisistä tuotantomalleista. Lisäksi mieltä lämmittää ajatus, että 40 vuoden huoltokeikkojen jälkeen Tissottiini on käytetty todennäköisesti alkuperäisvalmistusta enemmän kotimaisia ammatti-ihmisen työtunteja, samaa tuskin voi sanoa juuri mistään omistamastani korusta, saati laitteesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti